Vaatimus kuluttajaluoton luottokustannusten mitätöimisestä ja korvausvaatimuksen vanhentuminen

Asiaselostus

Kuluttaja teki 4.10.2017 luotonantajan kanssa jatkuvan limiittiluottosopimuksen 2 001 eurosta. Luottosopimuksen mukaan luoton vuosittainen nimelliskorko oli 96 prosenttia. Todellista vuosikorkoa ei ilmoitettu luottosopimuksessa eikä kuluttajaluoton yleisissä sopimusehdoissa. Vakiomuotoiset eurooppalaiset kuluttajaluottotiedot -lomakkeen mukaan todellinen vuosikorko oli 255,40 prosenttia, nostopalkkio oli 15 prosenttia ja laskutuspalkkio oli 5 euroa. Asiassa on kyse luottokustannuksia koskevien ehtojen kohtuullisuudesta ja selkeydestä. Lisäksi asiassa on ratkaistava kysymys siitä, onko kuluttajan korvausvaatimus vanhentunut.

Lautakunnan ratkaisu

Kuluttajariitalautakunta suosittaa, että luotonantaja hyvittää kuluttajalle hänen 4.10.2017 solmimansa luottosopimuksen luottokustannukset kokonaisuudessaan viivästyskorkoineen 11.11.2024 alkaen.

Hakijan vaatimukset perusteluineen

Kuluttaja vaatii, että luottosopimus mitätöidään ja että luotonantaja palauttaa luottosopimuksen perusteella perimänsä 2 116,25 euron luottokustannukset viivästyskorkoineen. Toissijaisesti kuluttaja vaatii luottokustannusten kohtuullistamista.

Sopimuksessa korko on ilmoitettu epäselvästi ainoastaan kuukausitasolla (8 prosenttia) ilman, että sen vaikutusta todelliseen vuosikorkoon (255,40 prosenttia) on riittävästi korostettu. Lisäksi luottosopimuksen toimitustapa ei ole ollut pysyvä, mikä tukee luottokustannusten mitätöintivaatimusta.

Kuluttaja haki luotonantajalta lainaa vuonna 2017. Hän törmäsi uutiseen, jonka mukaan kyseinen yritys on perinyt kohtuuttomia kuluja luotonsaajiltaan, ja että kuluttaja olisi oikeutettu korvaukseen. Yli 250 prosentin kulut 2 001 euron lainassa ovat kohtuuttomat.

Luotonantaja on perinyt sopimuksen ehtojen mukaisesti erittäin korkean 255,40 prosentin todellisen vuosikoron sekä muita kuluja, kuten 15 prosentin nostopalkkion ja 5 euron laskutuspalkkioita.

Elinkeinonharjoittajan vastaus perusteluineen

Luotonantaja kiistää kuluttajan vaatimuksen.

Luottosopimusta ei löydy luotonantajan luotonhallintajärjestelmästä. Tämä johtunee siitä, että luotto on maksettu takaisin yli viisi vuotta sitten ja luottoasiakkuus on päättynyt. Kun asiakkuutta ei enää ole järjestelmässä, luotonantaja pyytäisi nähtäville maksutositteet, joiden pohjalta kuluttajan laskelma maksusuorituksista on tehty, jotta suoritukset ovat todennettavissa.

Todellinen vuosikorko on ilmoitettu selkeästi tämän toimittamassa luottosopimuksessa kahteen otteeseen. Sopimuksessa on ilmoitettu nimelliskorko vuodessa, luottokorko kuukausitasolla sekä todellinen vuosikorko. Mikään sopimuksesta ilmenevä ei tue väitettä siitä, että luoton ehdot olisivat epäselvästi ilmoitettu.

Kyseisen luottotuotteen osalta kuluttajalle on lähetetty luottosopimus sähköisesti allekirjoitusvaiheessa tunnistautumisen jälkeen. Kuluttajalla on ollut mahdollisuus tutustua sopimukseen ennen luottoehtojen hyväksymistä.

Viitattu korkeimman oikeuden ratkaisu vuodelta 2024 ei ole koskenut kyseistä luottotuotetta, joten ratkaisulla ei ole todisteluarvoa asiaan liittyen. Kuluttajan kanssa on käyty kirjeenvaihtoa liittyen tämän luotonantajan järjestelmässä olevaan toiseen luottoon. Kyseisessä luotossa kuluttajalle on tehty palautus maaliskuussa 2025.

Mikäli lautakunta katsoo, että luottoasia ei ole vanhentunut, suoritukset voidaan todentaa ja asiassa muodostuu 50 prosentin todellisen vuosikoron mukaisia ylisuorituksia, ehdottaa luotonantaja sovintona todellisen vuosikoron kohtuullistamista 50 prosenttiin ja ylisuoritusten palautusta kuluttajan toissijaisen vaatimuksen mukaisesti.

Ratkaisun perustelut

Korkokattosääntely ja kuluttajansuojalain mukainen sovittelu

Korkolakiin tai muuhun lainsäädäntöön ei sisältynyt luottosopimuksen tekoaikana vuonna 2017 luottoajalta maksettavia kustannuksia koskevaa korkokattosääntelyä kuluttajansuojalain (207/2013) 7 luvun 17 a §:ää lukuun ottamatta. Sen mukaan, jos luoton määrä tai luottoraja on alle 2 000 euroa, luottosopimuksen mukainen luoton todellinen vuosikorko saa olla enintään korkolain 12 §:ssä tarkoitettu viitekorko lisättynä 50 prosenttiyksiköllä. Luoton todellista vuosikorkoa laskettaessa otetaan koron lisäksi huomioon myös saman luvun 6 §:ssä luetellut luottokustannukset, kuten luottosuhteen johdosta kuluttajan maksettavaksi tulevat kulut ja muut maksut.

Kuluttaja on 4.10.2017 solminut luotonantajan kanssa jatkuvan tililuottosopimuksen 2 001 eurosta. Luotto ei kuulu määrältään edellä mainitun korkokattosäännöksen soveltamisalaan.

Korkeimman oikeuden ratkaisun KKO 2015:60 mukaan kyseisellä pakottavalla säännöksellä on kuitenkin merkitystä arvioitaessa luottokoron kohtuuttomuutta mainitun euromäärän ylittävissä kuluttajaluotoissa. Tapauksessa oli kyse vastaavasta 2 000 euron limiittiluotosta, jonka nimelliskorko oli 118,80 prosenttia. Korkein oikeus totesi, että sovittu suuri luottokorko yhdistettynä suurehkoon luottomäärään ja mahdollisesti pitkäaikaiseksi muodostuvaan velkasuhteeseen, on kuluttajan kannalta kohtuuton.

Tässä tapauksessa 2 001 euron limiittiluoton nimellinen vuosikorko on ollut 96 prosenttia vuodessa ja luoton todellinen vuosikorko 255,40 prosenttia. Edellä esitetyn perusteella lautakunta pitää tässä tapauksessa perittyä nimellistä vuosikorkoa ja todellista vuosikorkoa kohtuuttomina.

Kuluttajansuojalain 4 luvun 1 §:n mukaan, jos sopimuksen ehto on kuluttajan kannalta kohtuuton tai sen soveltaminen johtaisi kohtuuttomuuteen, ehtoa voidaan sovitella tai jättää se huomioon ottamatta. Sopimuksen ehtona pidetään myös vastikkeen määrää koskevaa sitoumusta. Kohtuuttomuutta arvioitaessa otetaan huomioon sopimuksen koko sisältö, osapuolten asema, sopimusta tehtäessä vallinneet olot, ja jollei 2 §:stä muuta johdu, olojen muuttuminen ja muut seikat.

Korkein oikeus totesi edellä mainitussa ratkaisussaan, että kuluttajansuojalain 4 luvun 1 ja 2 §:ää on tulkittava ja sovellettava kuluttajasopimusten kohtuuttomista ehdoista annetun neuvoston direktiivin (93/13/ETY, sopimusehtodirektiivi) ja unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön edellyttämällä tavalla. Sopimusehdon kohtuuttomuuden seuraukset määräytyvät sen mukaan, onko kysymys sopimusehtodirektiivin mukaan arvioitavasta sopimusehdosta. Sopimusehdon kohtuuttomuudesta seuraa sen mitättömyys eli sopimusehdon jättäminen huomiotta, kun kohtuuttomuusarviointi perustetaan sopimusehtodirektiiviin.

Nyt käsiteltävässä tapauksessa kuluttajaluottosopimuksen ehdot ovat luotonantajan ennalta laatimat ja kuuluvat siten sopimusehtodirektiivin soveltamisalaan. Luottokorko kuuluu direktiivin 4 artiklan 2 kohdassa tarkoitettuihin sopimuksen olennaisiin ehtoihin, jonka kohtuuttomuus tulee arvioitavaksi direktiivin ja unionin tuomioistuimen edellyttämällä tavalla vain, jos sopimusehtoja ei ole laadittu selkeästi ja ymmärrettävästi. Jos luottokorkoa koskevat sopimusehdot on laadittu selkeästi ja ymmärrettävästi, niiden kohtuuttomuus ei tule arvioitavaksi edellä mainitulla tavalla, vaan kysymykseen voi tulla kuluttajansuojalain 4 luvun 1 §:n mukainen sovittelu.

Luottoehtojen selkeys ja ymmärrettävyys sekä kohtuuttomuus

Kuluttajariitalautakunnan II täysistunto on ratkaissut 20.4.2021 lähes samankaltaisen asian D/6884/39/2019, jossa oli kyse luottokustannuksia koskevien ehtojen kohtuullisuudesta ja niiden selkeydestä. Tapauksessa oli kyse kahdesta 2 001 euron suuruisesta limiittiluotosta. Luottosopimusten mukaan kummankin luoton nimellinen vuosikorko oli 96 prosenttia. Molempien luottosopimusten sopimusehtojen mukaan nostopalkkio oli 15 prosenttia ja laskutuspalkkio 5 euroa. Limiittiluottosopimus-nimisessä asiakirjassa ei ollut lainkaan mainittu nostopalkkion määrää tai todellisen vuosikoron määrän. Nostopalkkio oli ilmoitettu yleisissä sopimusehdoissa ja vakiomuotoiset eurooppalaiset kuluttajaluottotiedot -lomakkeessa, mutta ei limiittiluottosopimukseksi nimetyssä asiakirjassa kuluttajansuojalain 7 luvun 17 §:n edellyttämällä tavalla. Todellinen vuosikorko oli mainittuna ainoastaan vakiomuotoiset eurooppalaiset kuluttajaluottotiedot -lomakkeessa.

Lautakunnan täysistunto totesi edellä mainittujen epäselvyyksien ja puutteellisuuksien koskevan kuluttajan päätöksenteon kannalta merkityksellisiä seikkoja. Todellisella vuosikorolla on kuluttajalle suuri merkitys, koska kuluttaja voi sen perusteella vertailla eri luottojen kustannuksia ja päättää, millaiseen sopimukseen kuluttaja haluaa sitoutua. Lautakunnan täysistunto totesi, ettei limiittiluottosopimukseksi nimetyssä asiakirjassa ollut ilmoitettu muun muassa kaikkia luottokustannuksia. Lautakunnan täysistunto päätyi arvioinnissaan siihen, ettei ehtoja, jotka koskevat todelliseen vuosikorkoon sisältyviä eriä, ollut kerrottu kuluttajalle selkeästi ja ymmärrettävästi.

Nyt käsiteltävänä olevassa asiassa kuluttaja on vaatinut luottosopimuksen tai luottokustannusten mitätöintiä vedoten erityisesti siihen, että luoton korko on ilmoitettu luottosopimuksessa epäselvästi. Kuluttaja on toimittanut lautakunnalle luottosopimuksen, jonka mukaan luoton vuotuinen vuosikorko on 96 prosenttia. Luottosopimuksesta ei käy ilmi, mikä on luottosopimuksen todellinen vuosikorko. Kuluttaja on toimittanut lautakunnalle luotonantajan kuluttajaluoton yleiset sopimusehdot. Sen mukaan myönnettävän limiittiluoton suuruus on 2 001 euroa. Sopimusehtojen mukaan jokaisesta nostosta peritään nostoprovisiota 15 prosenttia, ja asiakkaan luottotilin saldosta peritään vuosittaista nimelliskorkoa 96 prosenttia (kuukausitasolla ilmoitettuna 8 prosenttia). Sopimusehdoista ei käy ilmi, mikä luottosopimuksen todellinen vuosikorko on. Kuluttaja on toimittanut lautakunnalle vakiomuotoiset eurooppalaiset kuluttajaluottotiedot -lomakkeen, jossa todetaan, että luoton kokonaismäärä on 2 001 euroa, luoton nimellinen vuosikorko 96 prosenttia ja todellinen vuosikorko 255,40 prosenttia. Lomakkeen mukaan nostopalkkio on 15 prosenttia, laskutuspalkkio 5 euroa ja asiakkaan pyynnöstä erikseen sovittava maksuohjelman muuttaminen 30 euroa.

Asiassa esitetyn selvityksen perusteella itse luottosopimuksesta käy ilmi vain nimelliskorko, mutta ei muita luottokustannuksia eikä luoton todellista vuosikorkoa. Lautakunta katsoo, ettei luottosopimusta ja sen sopimusehtoja ole laadittu selkeästi ja ymmärrettävästi luottokustannusten osalta. Tästä seuraa, ettei luotonantaja voi vaatia kuluttajalta luottokustannuksia. Asiassa ei ole tarpeen ottaa enää kantaa siihen, onko sopimus tehty pysyvällä tavalla.

Velan vanhentuminen

Asiassa on ratkaistava kysymys siitä, onko kuluttajan korvausvaatimus vanhentunut. Kuluttaja katsoo tulleensa tietoiseksi luotonantajan lainvastaisesta menettelystä huomattuaan uutisoinnin, joka koski korkeimman oikeuden 8.10.2024 antamia ratkaisuja kahdessa kuluttajaluottoa koskevassa asiassa KKO 2024:58 ja KKO 2024:59, joissa luotonantaja oli tarjonnut luottoasiakkailleen erillistä maksua vastaan palveluja, joiden avulla kuluttaja oli voinut tehdä muutoksia kuluttajaluoton maksuaikatauluun, suorittaa ennenaikaisen takaisinmaksun, saada ensisijaista asiakastukea ja luoton hallinnointia koskevia viestejä, saada luottohakemuksensa käsiteltyä ja myönnetty luotto nostetuksi nopeutetusti sekä saada luoton maksua koskeva lasku paperisena kirjepostitse sähköpostilaskun asemesta.

Luotonantaja on vedonnut puolestaan siihen, että kuluttajan luotto on maksettu takaisin yli viisi vuotta sitten ja että luottoasia on siten vanhentunut. Luotonantaja on lisäksi korostanut, että asiassa edellä viitattu korkeimman oikeuden ratkaisu vuodelta 2024 ei ole koskenut kyseistä luottotuotetta, joten ratkaisulla ei ole todisteluarvoa asiaan liittyen.

Lautakunnan täysistunto on ottanut 17.10.2023 antamassaan ratkaisussa D/516/39/2021 kantaa velan vanhentumiseen. Lautakunnan täysistunto katsoi, että luottokustannusten palautusvaatimuksessa oli kyse vanhentumislain 8 §:ssä tarkoitetusta muusta velasta, jonka vanhentumisajan alkamisajankohta ei määräydy vanhentumislain 7 §:n nojalla. Tällöin velka vanhentuu kymmenen vuoden kuluttua velvoitteen oikeusperusteen syntymisestä. Lautakunta katsoi velvoitteen oikeusperusteen syntyneen, kun kuluttaja oli tehnyt luottosopimuksen eikä hän ollut saanut sitä pysyvällä tavalla. Luottosopimus tehtiin 4.10.2016. Lautakunta katsoi, ettei hyvitysvaatimus ollut vanhentumislain perusteella vanhentunut.

Edellä kerrotun lautakunnan täysistuntoratkaisun jälkeen Euroopan unionin tuomioistuin on antanut 25.1.2024 tuomion yhdistetyissä asioissa C‑810/21–C‑813/21 (Caixabank, kiinnelainakulujen takaisinmaksua koskeva vanhentumisaika) ja 25.4.2024 tuomion asiassa C-484/21 (Caixabank, vanhentumisaika). Euroopan unionin tuomioistuin on antamissaan tuomioissa korostanut tehokkuusperiaatteen toteutumisen tärkeyttä. Jotta vanhentumisaikaa voitaisiin pitää tehokkuusperiaatteen mukaisena, sen on oltava riittävä, jotta kuluttaja ehtii tehokkaasti valmistella ja käyttää oikeussuojakeinoa vedotakseen hänellä sopimusehtodirektiivin nojalla oleviin oikeuksiin, kuten vaatia kohtuuttomaan sopimusehtoon perustuvien määrien palauttamista. Vanhentumisaika voi olla tehokkuusperiaatteen mukainen vain, jos kuluttajalla on ollut mahdollisuus saada tieto oikeuksistaan ennen kuin tämä määräaika alkaa kulua tai päättyy. Lisäksi tehokkuusperiaatteen näkökulmasta on myös olennaista, ehtiikö kuluttaja tehokkaasti valmistella ja käyttää oikeussuojakeinoa vedotakseen direktiivin mukaisiin oikeuksiin. Euroopan unionin tuomioistuin on todennut tehokkuusperiaatteen vastaista olevan muun muassa se, että vanhentumisajan katsottaisiin alkavan joko sopimuksen ja maksusuorituksen tekohetkestä riippumatta siitä, tiesikö kuluttaja vai saattoiko hän kohtuudella tietää ehdon kohtuuttomuudesta.

Euroopan unionin tuomioistuin on nimenomaisesti todennut asiassa C-484/21, että sopimusehtodirektiivin 6 artiklan 1 kohtaa ja 7 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, että ne ovat esteenä sille, että kulujen, jotka kuluttaja on maksanut elinkeinonharjoittajan kanssa tehdyn sellaisen sopimusehdon nojalla, joka on todettu kohtuuttomaksi lainvoimaisella tuomioistuinratkaisulla, palauttamista koskevan kanteen vanhentumisaika alkaa kulua siitä päivästä, jona ylin kansallinen tuomioistuin antoi toisessa asiassa aiemman tuomion, jossa vakioehto, joka vastaa kyseisen sopimuksen asianomaista ehtoa, todettiin kohtuuttomaksi.

Velan vanhentumisesta annetun lain (vanhentumislaki) 4 §:n mukaan velka vanhentuu kolmen vuoden kuluttua 5–7 §:ssä tarkoitetusta ajankohdasta, jollei vanhentumista ole sitä ennen katkaistu. Lain 7 §:n 1 momentin 4 kohdan mukaan perusteettoman edun palautuksessa siitä, kun vaatimuksen esittäjä on saanut tietää tai hänen olisi pitänyt tietää erehdyksessä tehdystä maksusta, sopimuksen pätemättömyydestä tai muusta edun palautuksen perustana olevasta tapahtumasta ja perusteettoman edun saajasta.

Vanhentumislakia koskevan hallituksen esityksen (HE 187/2002 vp) mukaan yksi tavallinen perusteettoman edun palautustilanne liittyy sopimuksen perusteella tehtyjen suoritusten palauttamiseen. Tämä koskee sekä sopimuksen pätemättömyys- että purkautumistilanteita. (s. 53) Riitaisissa pätemättömyys- ja purkautumistilanteissa osapuolet saavat selvyyden sopimuksen tehottomuudesta vasta tuomioistuimessa. Tällöin osapuolten ei katsota saaneen tietoa suoritusten perusteettomuudesta ennen tuomion antamista. (s. 54)

Lautakunta pitää vielä aiheellisena tutkia, ovatko vanhentumista koskevat yksityiskohtaiset säännökset kokonaisuudessaan tehokkuusperiaatteen mukaisia. Lautakunta toteaa, että 7 §:n 1 momentin 4 kohta ei ole täysin tehokkuusperiaatteen mukainen, koska säännöksen mukaan edellytetään vain sitä, että kuluttaja on saanut tietää tai hänen olisi pitänyt tietää edun palautuksen perusteena olevasta tapahtumasta ja perusteettoman edun saajasta. Hallituksen esityksen yksityiskohtaisten perustelujen mukaan (s. 53) keskeinen kysymys säännöksen soveltamisessa on se, milloin palautusvaatimuksen esittäjän olisi tullut saada tieto etuuden palautuksen perusteena olevasta tapahtumasta ja perusteettoman edun saajasta. Tieto palautuksen perusteena olevasta tapahtumasta edellyttää kahta seikkaa, tietoisuutta tapahtumasta ja sen perusteettomuudesta.

Jotta vanhentumisajan soveltamista koskevat yksityiskohtaiset säännökset olisivat tehokkuusperiaatteen mukaisia, ei kuitenkaan riitä, että niiden mukaan kuluttajan on oltava tietoinen sopimusehdon kohtuuttomuuden muodostavista seikoista, ottamatta huomioon yhtäältä sitä, onko hän tietoinen hänelle sopimusehtodirektiiviin perustuvista oikeuksista, ja toisaalta sitä, ehtiikö hän tehokkaasti valmistella ja käyttää oikeussuojakeinoa vedotakseen näihin oikeuksiin. Tästä seuraa, että 7 §:n 1 momentin 4 kohtaa on täydennettävä edellä mainituilla tehokkuusperiaatteiden mukaisilla seikoilla, kun kyseistä lainkohtaa sovelletaan nyt käsiteltävänä olevassa tapauksessa.

Edellä mainitun pykälän 2 momentin mukaan vahingonkorvauksen tai muun 1 momentissa tarkoitetun velan vanhentuminen on kuitenkin katkaistava ennen kuin kymmenen vuotta on kulunut sopimusrikkomuksesta taikka vahinkoon johtaneesta tai edun palautuksen perustana olevasta tapahtumasta. Tämä määräaika ei kuitenkaan rajoita vahingonkärsijän oikeutta vaatia korvausta henkilö- tai ympäristövahingosta. Hallituksen esityksen yksityiskohtaisten perustelujen (s. 54) mukaan 10 vuoden määräaika alkaa perusteettoman edun palautuksessa siitä, kun erhemaksu tai muu palautettava suoritus on tehty. Lautakunta toteaa, että 2 momentti on täten tehokkuusperiaatteen vastainen eikä se tule täten sovellettavaksi.

Edellä viitatun mukaisesti tehokkuusperiaate edellyttää, että kuluttajalla on riittävästi aikaa valmistella ja käyttää oikeussuojakeinoja. Lautakunta katsoo, että nyt käsiteltävänä olevassa asiassa ei ole kyse täysin vastaavasta luottotuotteesta kuin korkeimman oikeuden 8.10.2024 antamissa ratkaisuissa KKO 2024:58 ja KKO 2024:59. Perustellusti voidaan kuitenkin katsoa, että kuluttaja on tullut tietoiseksi lainvastaisista luottokustannuksista korkeimman oikeuden ratkaisujen myötä 8.10.2024. Tässä tapauksessa kuluttaja on esittänyt vaatimuksensa lähes välittömästi korkeimman oikeuden tuomioiden jälkeen 11.10.2024, joten on ilmeistä, että vaatimus ei ole tässä tapauksessa vanhentunut. Kuluttajalla on oikeus vaatia luottokustannusten mitätöintiä.

Kuluttaja on vaatinut palautettavalle määrälle viivästyskorkoa. Kuluttaja on ratkaisupyynnössään ilmoittanut tehneensä virheilmoituksen ensimmäisen kerran 11.10.2024. Luotonantaja ei ole kiistänyt tätä väitettä. Sikäli kuin kuluttajan maksusuoritukset ylittävät määrän, johon luotonantajalla on oikeus, on luotonantajan laillisen saatavan ylittävä osuus palautettava kuluttajalle viivästyskorkoineen. Korkolain 7 §:n mukaan viivästyskorkoa on maksettava siitä lähtien, kun kuukausi on kulunut päivästä, jona velkoja esitti vaatimuksensa. Kuluttajan vaatimus on tullut luotonantajan tietoon 11.10.2024. Koronmaksuvelvollisuus alkaa siten 11.11.2024. Koron määrä on korkolain 4 §:n 1 momentin mukaan 12 §:n mukainen viitekorko lisättynä seitsemällä prosenttiyksiköllä.

Päätös oli yksimielinen.