Kertamaksuinen henkivakuutus ilman kuolemanvaraturvaa. Vakuutuksenantajan tiedonantovelvollisuus. Sopimuksen kohtuullisuus.

Diaarinumero: 01/38/2615
Antopäivä: 08.09.2003

NN (s.1922) ja elinkeinonharjoittaja (EH) tekivät 19.10.1999 säästöhenkivakuutussopimuksen. Vakuutusmaksu oli 100 000 markan suuruinen kertamaksu. Sopimuksen mukaan vakuutusaika oli kaksi vuotta eli vakuutus oli tarkoitettu päättymään 19.10.2001. Vakuutuslaskelman mukaisesti tarkoituksena oli, että NN:lle vakuutuksen päättyessä maksettava summa olisi ollut 109 048 mk edellyttäen, ettei hän kuole vakuutusaikana. NN kuitenkin kuoli vakuutusaikana, eikä sopimuksessa ollut kuolemanvaraturvaa. Yhtiö ei maksanut mitään NN:n sille maksamasta summasta tai sen tuotosta oikeudenomistajille.

Vaatimukset

NN:n omaiset katsovat, että EH:n on suoritettava säästöhenkivakuutuksen perusteella kuolemantapaussumma 103 808,58 mk valittajille (omaisille) vakuutusehtojen mukaisesti. Lisäksi EH:n pitää suorittaa valittajille korkolain mukaista korkoa 12.5.2001 lukien eli kuukauden kuluttua siitä, kun vakuutusyhtiö on saanut kuolemantapauksesta tiedon, mikä tapahtui viimeistään 12.4.2001.

NN:n kuoleman (11.3.2001) jälkeen vakuutusyhtiö ilmoitti, ettei se maksa korvauksia edunsaajille. NN:n vakuutusyhtiölle maksama summa 100 000 mk on jäänyt kokonaisuudessaan vakuutusyhtiölle.

NN:n oikeudenomistajat katsovat, että kyseessä on ollut pikemminkin eräänlainen määräaikainen talletus kuin henkivakuutus. Korkotuotto on ollut hieman määräaikaista talletusta korkeampi, mutta ero ei ole ollut merkittävä. Kuolemantapauksessa on edunsaajiksi mainittu omaiset, mutta korvausta vahinkotapahtumasta ei tästä huolimatta ole ollut tarkoitus suorittaa. Vakuutusyhtiön menettelyä on tältä osin pidettävä erittäin arveluttavana. Vakuutusyhtiö on saanut 100 000 mk vakuutuksenottajalta kertasuorituksena vailla mitään riskiä siitä, että joutuisi maksamaan korvausta vahinkotapahtuman sattuessa.

NN:n omaiset (veli, sisarpuoli ja velipuolen tytär) katsovat, että henkivakuutussopimuksen tekeminen ilman kuoleman varalta olevaa turvaa on erittäin poikkeuksellista. Tällainen vaihtoehto ei tule suorasti esille edes vakuutusyhtiön laatimista yleisistä vakuutusehdoista. Asiakkaan tulee olla poikkeuksellisista ehdoista selvillä ja poikkeuksellisten ehtojen hyväksymisen tulee perustua nimenomaiseen asiakkaan kirjallisesti ilmaisemaan tahtoon. Muut vakuutusyhtiöt ovat ilmoittaneet aina dokumentoivansa näin poikkeuksellinen ehdon kirjallisesti.

NN on ollut iäkäs ihminen, joka omaistensa mukaan on tottunut tallettamaan varojaan pankkiin. Nyt on kyseessä ollut täysin uusi ja outo tuote, jonka hahmottaminen ei varmastikaan ole ollut täysin selvää. Ei riitä, että pankkivirkailijalle on jäänyt tunne siitä, että vakuutuksenottaja on ymmärtänyt sopimusehdot. Pelkkä henkivauutuslaskelmassa oleva viite siitä, että vakuutussäästöt on vakuutettu 0,0 %:sti ei ole riittävä. Laskelma ei tässä tapauksessa ole edes asiakkaan allekirjoittama eikä ehdosta ole mainintaa vakuutushakemuksessa tai vakuutussopimuksessa. Näyttötaakka siitä, että täysin poikkeavat ja asiakkaan kannalta kohtuuttomat ehdot on hyväksytty, ja että ne on sopimusta tehtäessä ymmärretty on yksin vakuutusyhtiöllä. Vakuutussopimuksesta ei ilmene se, että NN olisi vakuutusta ja talletusta tehdessään ollut tietoinen siitä, että korvausta kuolintapauksessa ei makseta, ja että kuolintapauksessa koko talletettu summa kuuluu vakuutusyhtiölle.

Vakuutusyhtiö on ottanut talletuksena iäkkäältä ja jo sairaalta henkilöltä 100 000 mk. NN oli vakuutusta tehtäessä 77-vuotias ja kuoli puolentoista vuoden päästä sairauteen. Vaikka sairautta ei vielä sopimusta tehtäessä ollut havaittu, oli NN:n terveys jo tuolloin heikko. NN luotti hänelle annettuihin ohjeisiin ja neuvoihin, mutta ei niitä täydellisesti ymmärtänyt.

NN:n omaisten mukaan NN on ollut erittäin hyvissä väleissä heihin, eikä vastineessa mainitulla asuinpaikkojen etäisyyksillä ole asiassa mitään merkitystä. Mikäli NN ei olisi kuolemastaan kenellekään halunnut etua, kuten vakuutuksenantaja väittää, niin vähiten hän olisi sitä halunnut täysin ulkopuoliselle vakuutusyhtiölle.

Vastaus

EH pitää valitusta aiheettomana.

Yhtiön mukaan NN:n tekemän säästöhenkivakuutussopimuksen hakemuslaskelman kohdassa 6 ilmoitetaan, että päävakuutetun kuollessa edunsaajalle ei makseta säästöjä. Kuolemantapaussumman kohtaan ei ole merkitty mitään markkamäärää. Vakuutusturvien kohdalla on kuolemanvaraturvaksi merkitty 0,00%.

EH:n mukaan vakuutuksen myynyt toimihenkilö on ilmoittanut, että NN oli vakuutushakemusta allekirjoittaessaan täysin tietoinen siitä, ettei hänen kuolemantapauksessaan makseta mitään suoritusta hänen vakuutukseen sijoittamastaan määrästä kenellekään, vaan se jäisi vakuutusyhtiölle. Toimihenkilön kertoman mukaan NN ilmoitti myös suullisesti haluavansa vain mahdollisimman hyvää tuottoa, eikä "kenenkään kuolemastaan etua saavan". Tästä syystä hän ei ollut lainkaan kiinnostunut vakuutuksiin mahdollisesti liittyvistä perintöveroeduista. Hän myös ilmoitti myyjälle, ettei kuolemantapaus ole hänelle tärkeä, vaan elinaikana saadut tuotot. Vakuutuksen myyjän mukaan NN:n kanssa käytiin läpi laskelma ja sopimusehdot myös suullisesti, ja myyjä varmisti, että asiakas ymmärsi niiden sisällön.

EH:n mukaan henkivakuutukset jaetaan kahteen ryhmään: elämänvaravakuutuksiin ja kuolemanvaravakuutuksiin. Elämänvaravakuutus mahdollistaa vakuutussäästämisen ja -sijoittamisen. Elämänvaravakuutuksessa vakuutustapahtuma on vakuutusajan päättyminen, jolloin vakuutussumma suoritetaan, jos vakuutettu on silloin elossa. Kuolemanvaravakuutuksessa vakuutustapahtuma on vakuutetun kuolema, jolloin suoritetaan sovittu vakuutuskorvaus. Yhtiön riski elämänvaravakuutuksessa ei ole kuolemasta vaan elämästä. Elämänvaravakuutuksille yhtiö maksaa aina normaalin sijoitustuoton lisäksi kuolevuushyvityksiä ja mikäli vakuutettu on elossa vakuutusajan päättyessä yhtiön riski toteutuu maksettavan ylimääräisen tuoton muodossa. Vakuutus on tarkoitettu ennen kaikkea henkilöille, joilla ei ole lähiomaisia.

EH:n mukaan NN on nimenomaan tahtonut eläessään saada vakuutukselleen mahdollisimman hyvän tuoton. Ottamalla pelkän elämänvaravakuutuksen vakuutuksenottaja mahdollisti itselleen 4,4 prosenttia paremman tuoton siinä tapauksessa, että olisi itse varoja käyttämässä kahden vuoden kuluttua. Vakuutetulla ei ollut lähiomaisia. Vakaasta tahdostaan ja tietoisena sopimuksen sisällöstä NN määräsi, että hänen mahdollisessa kuolemantapauksessaan vakuutusaikana säästöjen määrää ei kaukaisempien sukulaisten (velipuolen tytär, sisarpuoli ja 450 kilometrin päässä asuva 77-vuotias veli) tarvitse saada.

EH:n mukaan NN:n kuoltua hänen kuolinpesälleen lähetettiin erehdyksessä 12.4.2001 päivätty kirje, jonka mukaan vakuutuksessa olisi kuolemantapaussumma ja edunsaajamääräys. Tämän perusteella kuolinpesä haki korvauksia 8.8.2001. Myös velipuolen tytär, sisarpuoli ja veli hakivat vakuutuskorvausta 21.8.2001 allekirjoittamillaan hakemuksilla. Korvauskäsittelyä aloitettaessa todettiin kuitenkin, että vakuutus oli otettu vain elämän varalta. Tämän johdosta aiempaan ilmoitukseen lähetettiin korvauspäätöksen oikaisu, jossa todettiin, ettei korvausta voida suorittaa, koska NN:llä ei ole vakuutusta kuoleman varalta. Erheellisen ennakkoilmoituksen (12.4.2001) osalta todettakoon, että jos siitä on ennen oikaisua (12.9.2001) aiheutunut asianosaisille kuluja tai muuta vahinkoa, yhtiö on valmis korvaamaan kustannukset VSL 9 §:n mukaisesti.

EH katsoo, että koska osapuolten allekirjoituksillaan vahvistaman kirjallisen sopimuksen luotettavuutta horjuttavaa näyttöä ei ole esitetty, kirjallisen sopimuksen on katsottava osoittavan sopimuksen sisällön asiassa.

Selvitys

Vakuutusvalvontavirasto on kuluttajavalituslautakunnan pyynnöstä antanut asiassa lausunnon 27.11.2002.

Lausunnon mukaan vakuutuksenottaja oli ottanut niin sanotun kertamaksuisen henkivakuutuksen, johon ei käytännössä liittynyt kuolemanvaraturvaa. Vakuutusajaksi oli sovittu 19.10.1999 - 19.10.2001. Säästösumman edunsaajaksi oli sovittu vakuutuksen omistaja, joka oli samalla myös vakuutuksen maksaja, vakuutuksenottaja ja päävakuutettu. Vakuutussäästöennuste oli laskettu laskuperustekoron (3,5 %)ja asiakashyvityksen (2 %) mukaan. Vakuutuslaskelman liitteen 1 mukaan vakuutusvuoden aikana vakuutussäästöille annettavat hyvitykset ovat laskuperustekorko, asiakashyvitys ja vakuutussäästöjen alle 100 %:n kuolemanvaraturvasta annettava kuolevuushyvitys. Kuolemanvaraturvan puuttuminen vakuutuksesta nosti vakuutukselle laskettavaa hyvitystä eli korotti vakuutuksen tuottoa. Laskelman liitteen alaviitteen 6) mukaan päävakuutetun kuollessa edunsaajalle ei makseta säästöjä.

Kyseessä on ollut sosiaali- ja terveysministeriön niin sanotun vakuutusluokkapäätöksen (858/1995) 6 §:n 1 momentin mukaiseen henkivakuutusluokkaan 1 kuuluva pääomavakuutus. Tähän luokkaan kuuluvia vakuutuksia ovat vakuutus elämisen varalta, kuolemanvaravakuutus, vakuutus tietyn eliniän saavuttamisen tai sitä aikaisemman kuoleman varalta sekä pääomavakuutus vakuutusmaksujen palautuksiin. Nyt kyseessä olevan kaltaisen elämänvaravakuutuksen periaatteena on, että asiakas maksaa vakuutusmaksun tai -maksuja, joita vakuutusyhtiö säilyttää asiakkaan lukuun ja palauttaa ne sovittuna ajankohtana säästöille kertyneine tuottoineen. Säästöt palautetaan vain, jos vakuutettu elää sovittuna ajankohtana (säästöjen erääntymishetkellä). Jos vakuutettu kuolee vakuutusaikana, säästöt jäävät vakuutusyhtiöön. Tämä säästöjen menettämisen mahdollisuus huomioidaan niin sanottuna kuolevuushyvityksenä, joka vastaa vakuutetun vakuutusmatemaattisin perustein arvioitua kuolemisen riskiä. Säästöjen menettämisen mahdollisuuden vakuutuksenottaja voi poistaa sisällyttämällä vakuutukseen turvan kuoleman varalta. Vakuutusyhtiö perii kuolemanvaraturvasta vakuutusmaksun.

Lausunnossa ei ole erikseen otettu kantaa tällaisten vakuutusehtojen kohtuullisuuteen. Vakuutusvalvontavirasto ei pidä kyseistä ehtoa, joka aiheuttaa sen, että vakuutukseen maksetut maksut jäävät vakuutetun kuollessa vakuutusyhtiölle, sinällään kohtuuttomana. Vakuutuksenottaja saa vastineeksi siitä, että vakuutussäästöjä ei makseta hänen kuolemansa jälkeen omaisille tai perillisille, kuolevuushyvityksen.

Olennaista on, onko vakuutuksenottaja ymmärtänyt vakuutussopimusta tehdessään, millaisesta vakuutuksesta on kyse. Vakuutussopimuslain (543/1994) 5 §:n mukaan ennen vakuutussopimuksen päättämistä vakuutuksenantajan on annettava vakuutuksen hakijalle vakuutustarpeen arvioimiseksi ja vakuutuksen valitsemiseksi tarpeelliset tiedot, kuten tietoja vakuutusmuodoistaan, vakuutusmaksuistaan ja vakuutusehdoistaan. Tietoja annettaessa tulee kiinnittää huomiota myös vakuutusturvan olennaisiin rajoituksiin. Tietoja ei tarvitse antaa, jos vakuutuksen hakija ei halua tietoja tai niiden antaminen tuottaisi kohtuutonta hankaluutta. Lain 9 §:n mukaan jos vakuutuksenantaja tai sen edustaja on vakuutusta markkinoitaessa jättänyt vakuutuksenottajalle antamatta tarpeellisia tietoja vakuutuksesta tai antanut hänelle siitä virheellisiä taikka harhaanjohtavia tietoja, vakuutussopimuksen katsotaan olevan voimassa sen sisältöisenä kuin vakuutuksenottajalla oli saamiensa tietojen perusteella ollut aihetta käsittää.

Ratkaisun perustelut

NN teki säästöhenkivakuutussopimuksen lokakuussa 1999 kahden vuoden ajaksi. Eläessään NN olisi saanut kahden vuoden päästä maksamansa 100 000 markan pääoman takaisin korkoineen. Yhtiön mukaan sopimukseen ei sisältynyt turvaa kuoleman varalta. NN kuoli 11.3.2001, ja vakuutusmaksu jäi vakuutusyhtiölle.

Henkivakuutussopimuksen (päivätty 21.10.1999) mukaan sopimukseen sovelletaan 1.2.1996 voimaan tulleita vakuutusehtoja. Vakuutusmaksuja on maksettu yhteensä 100 000 markkaa 19.10.1999 mennessä. Vakuutuksensopimuksen vakuutusturvaa koskevassa kohdassa todetaan vakuutusajan olevan 19.10.1999-19.10.2001. Päävakuutettu oli NN, joka oli myös edunsaaja vakuutuksen päättyessä. Kohdassa hyvitykset ja veloitukset todetaan, että yhtiö maksaa laskuperustekorkoa, ja että se voi lisäksi maksaa asiakashyvitystä takuutuottosäästölle.

Vakuutusta koskevan tarjoukseen sisältyvän henkivakuutuslaskelman mukaan vakuutussäästö sopimuksen päättyessä on 109 048 markkaa, kun asiakashyvitys ja laskuperustekorko oli otettu huomioon. Vakuutusturvan sisältöä koskevassa kohdassa todetaan, että NN oli päävakuutettu ja että vakuutussäästöt on vakuutettu 0,0%:sti kuoleman varalta. Vakuutusyhtiö veloittaa laskelman mukaisesti vakuutuksesta kuluja 6 000 markkaa.

Vakuutuslaskelman liitteessä ei kohtaan "Kuolemantapaussumma" ollut merkitty mitään ja liitteessä todetaan edelleen, että päävakuutetun kuollessa edunsaajalle ei makseta säästöjä.

Henkivakuutusta koskevien vakuutusehtojen kohdan 3.1 mukaan henkivakuutus tuottaa edunsaajalle oikeuden kuolemantapaussummaan vakuutetun kuoltua vakuutuksen ollessa voimassa. Päävakuutetun kuoltua maksettava kuolemantapaussumma sisältää sovitun kuolemanturvan lisäksi myös vakuutussäästöjä kuolinhetkellä vastaavan summan. Mikäli päävakuutetun kuolemantapaussumma ei vakuutussopimuksen mukaan sisällä vakuutussäästöjä kokonaisuudessaan vaan sovitun osan niistä (0-95%) päävakuutetun kuoltua maksetaan tämän suuruinen kuolemantapaussumma.

Vakuutushakemuksessa (19.10.1999) NN on allekirjoituksellaan vahvistanut tutustuneensa säästöturvan 1.2.1996 voimaan tulleisiin vakuutusehtoihin, hinnastoon ja sopimuksen sisältöön.

Jos kuluttajansuojalaissa tarkoitetun sopimuksen mukainen hinta on kulutushyödykkeen laatu ja yleinen hintataso huomioon ottaen kohtuuton, sitä voidaan kuluttajansuojalain 4 luvun 1 §:n (1259/94) mukaan sovitella. Jos tällaisen sopimuksen muu sopimusehto on kuluttajan kannalta kohtuuton tai sen soveltaminen johtaisi kohtuuttomuuteen, voidaan ehtoa sovitella tai jättää se huomioon ottamatta. Kohtuuttomuutta arvioitaessa on otettava huomioon sopimuksen koko sisältö, osapuolten asema, sopimusta tehtäessä vallinneet olosuhteet ja, jollei 2 §:stä muuta johdu, olosuhteiden muuttuminen ja muut seikat.

Lautakunta toteaa, että NN on ollut 77-vuotias solmiessaan säästöhenkivakuutussopimuksen kahdeksi vuodeksi. Sopimuksessa ei ollut turvaa vakuutuksenottajan kuoleman varalta vaan vakuutusmaksu jää ehtojen mukaan vakuutuksenantajalle, jos vakuutuksenottaja kuolee ennen vakuutuskauden päättymistä.

Lautakunta toteaa, että vaikka sopimusta on kutsuttu säästöhenkivakuutussopimukseksi, sopimus on ollut tosiasiassa luonteeltaan enemmänkin määräaikainen riskitalletus. Sopimuksessa vakuutuksenantajan riskinä on ollut vakuutustapahtuman, eli 77-vuotiaan NN:n kahden vuoden hengissä pysymisen sattuessa vain normaalia suuremman (4,4 prosenttia) tuoton maksaminen 100 000 markan pääomalle. Sen sijaan NN:n riskillä on ollut koko vakuutusmaksun, 100 000 markan ja kertyneen tuoton, menettäminen vakuutuksenantajalle. Käytännössä sopimuksessa ei ole ollut kyse siitä, että NN olisi varautunut jonkin riskin varalta, vaan hän on ottanut kannettavakseen riskin suurempaa tuottoa tavoitellessaan. Lautakunta ei pidä NN:n ottamaa riskiä vähentävänä tai poistavana seikkana sitä, että riskin lopullinen kantaja on ollut NN:n kuollessa hänen yleisseuraannon saajana olevat perillisensä.

Ottamatta kantaa siihen, onko NN:n ja EH:n välinen säästöhenkivakuutukseksi kutsuttu sopimus pätemätön, lautakunta pitää sitä kohtuuttomana, koska vakuutuksenottaja menettää koko vakuutussumman vakuutuksenantajalle, jos hän kuolee vakuutusaikana. Kohtuuttomuutta ei poista se, että NN on mahdollisesti ollut tietoinen sopimuksen sisällöstä ja ymmärtänyt sen vakuutuksenantajan vastauksessaan esittämällä tavalla. Lautakunta sovittelee ehtoa siten, että vakuutusyhtiön on palautettava NN:n oikeudenomistajille vakuutusmaksu sille kertyneen tuoton jäädessä vakuutusyhtiölle.

Suositus

Kuluttajavalituslautakunta suosittaa, että EH palauttaa NN:n kuolinpesälle 100 000 markkaa vastaavat 16 818,79 euroa.

Päätös syntyi äänestyksen jälkeen.

ERIÄVÄ MIELIPIDE

Viisi ensimmäistä kappaletta kuten enemmistö.

Vakuutushakemuksessa (19.10.1999) NN on allekirjoituksellaan vahvistanut tutustuneensa säästöturvan 1.2.1996 voimaan tulleisiin vakuutusehtoihin, hinnastoon ja sopimuksen sisältöön.

Sopimusta kutsutaan henkivakuutukseksi. Perinteisesti henkivakuutus ymmärretään käsityksemme mukaan sopimukseksi, jossa turvataan vakuutuksenottajan omaisia hänen kuolemansa varalta. Koska perinteisestä henkivakuutuksen sisällöstä on poikettu nyt kyseessä olevan sopimuksen ehdoissa, on ehtojen selkeyteen kiinnitettävä erityistä huomiota. Edellytyksenä, että ehdot tulevat sopimuksen osaksi on, että kuluttajalla on kohtuudella ollut mahdollisuus ymmärtää niiden sisältö.

Vakuutuksenantajan tiedonantovelvollisuutta koskevan vakuutussopimuslain 5 §:n mukaan vakuutuksenantajan on ennen vakuutussopimuksen päättämistä annettava vakuutuksen hakijalle vakuutustarpeen arvioimiseksi ja vakuutuksen valitsemiseksi tarpeelliset tiedot, kuten tietoja vakuutusmuodoistaan, vakuutusmaksuistaan ja vakuutusehdoistaan. Tietoja annettaessa tulee kiinnittää huomiota myös vakuutusturvan olennaisiin rajoituksiin.

Hallituksen esityksen (HE 114/93 vp, s. 26-27) mukaan rajoituksen olennaisuus arvioidaan sen mukaan, mitä tavallisen vakuutusta harkitsevan henkilön voidaan olettaa pitävän kyseisessä vakuutuksessa tärkeänä. Tiedonantovelvollisuuden täyttäminen ei pääsääntöisesti edellytä henkilökohtaista suullista tiedottamista. Jos kuitenkin vakuutuksen ottaminen perustuu vakuutuksen hakijan ja vakuutuksenantajan edustajan välisiin keskusteluihin, hakijan yksilöllisiin olosuhteisiin on kiinnitettäv huomiota.

Sen selvittäminen, onko vakuutuksenhakijan yksilöllisiin olosuhteisiin kiinnitetty huomiota, ja onko hakija saanut asianmukaista tietoa kyseessä olevan vakuutuksen rajoituksista, on tässä tapauksessa mahdollista vain kuulemalla todistajia. Lautakunta ei voi tuomioistuinten lailla kuulla todistajia, minkä vuoksi katsomme, ettei lautakunta voi antaa ratkaisusuositusta asiassa.

 
Julkaistu 8.9.2003