Parkkiyhtiöllä näyttövelvollisuus

Julkaistu 6.10.2011

Kuluttajariitalautakuntaan valitetaan usein yksityisistä pysäköinnin valvontamaksuista. Valituksen perusteena on yleensä se, että kuluttaja ei mielestään ole tehnyt maksuun velvoittavaa sopimusta. Samalla tavoin kuin muissakin yksityisoikeudellisissa vaatimuksissa on maksua vaativan tahon näytettävä, että hänellä on oikeus periä maksu. Jollei näyttöä esitetä tai voida esittää, ei kuluttajalta voida sitä periä. - Lautakunta käsittelee valituksen vain, jos pysäköinti liittyy kulutushyödykkeen hankintaan, esimerkiksi kun auto on pysäköity kauppakeskuksen pysäköintialueelle.

Kuluttajien keskuudessa on epätietoisuutta siitä, milloin he ovat velvollisia maksamaan yksityisen pysäköintimaksun. Kuluttajariitalautakunnan täysistunto antoi jo vuonna 2005 kaksi ratkaisua, joissa todettiin, että yksityiset pysäköinnin valvontamaksut perustuvat sopimukseen ja sopimus syntyy, jos autoilija on saanut sopimuksen syntymisestä riittävän tiedon ennen pysäköimistä. Lisäksi lautakunta totesi, että 40 euron valvontamaksu ei ole vielä kohtuuton. Korkein oikeus vahvisti kannan ennakkopäätöksessään KKO 2010:23, jonka mukaan kuljettajalle voidaan asettaa sopimukseen perustuva velvollisuus valvontamaksun suorittamiseen eikä kyse ole julkisen vallan käytöstä. Tämän jälkeen on julkisuudessa käyty keskustelua, voidaanko valvontamaksuja periä.

Lautakunnan täysistunto on tuoreessa ratkaisussaan todennut, että ylimmän oikeusasteen kannanotosta ei ole syytä poiketa, ilman lainmuutosta tai uutta aiemmasta poikkeavaa ennakkopäätöstä, siitä eroavista kannanotoista huolimatta. Lisäksi lautakunta on ratkaisussaan lausunut, että valvontamaksua ei voida periä ilman, että se, joka siihen vetoaa, osoittaa sopimussuhteen syntyneeksi tai kuluttaja myöntää sen. Toisin kuin lakiin perustuvan pysäköintivirhemaksun kohdalla, maksuvelvollisuus ei synny automaattisesti vielä sillä perusteella, että pysäköinninvalvoja vaatii maksua. Yksityistä valvontamaksua ei voida määrätä yksipuolisesti, mikä on tunnusomaista julkisen vallan käytölle. Pelkällä yksityisen maksun vaatimisella ei vielä puututa kansalaisen oikeusasemaan millään tavoin.

Valvontaa käytännössä hoitavat yhtiöt ovat yksityisoikeudellisia yhteisöjä. Niiden toiminta ei perustu julkisoikeudelliselle luotettavuudelle. Niiden vaatimia maksuja ei voida periä ulosottoteitse ilman tuomiota tai päätöstä. Päinvastoin vaatimuksen kohteen ei tarvitse kuin kiistää maksun oikeellisuus, jonka jälkeen valvontayhtiön on haettava tuomio tai päätös saadakseen vaatimuksensa voimaan. Näyttötaakka maksun oikeutuksesta on maksua vaativalla, ei maksun kohteella niin kuin pysäköintivirhemaksussa. Jotta kiistetty valvontamaksu voidaan periä, sen on siis käytävä läpi julkisoikeudellinen kontrolli siinä vahvuudessa, mitä lainvoimaisen tuomion saaminen yleensäkin edellyttää.

Ratkaistussa tapauksessa kuluttaja kiisti pysäköineensä auton eikä tiennyt kuka sen oli tehnyt. Parkkiyhtiö vetosi siihen, että kuluttaja omisti auton ja sen oli mahdoton osoittaa, kuka autoa oli ajanut. Siksi vaatimus oli kohdistettu ko. kuluttajaan.

Lautakunta totesi, että asiassa ei ollut kyse pysäköintivirhemaksusta annetussa laissa tarkoitetusta maksusta, josta vastasi myös ajoneuvon omistaja tai haltija. Maksu ei perustunut kyseiseen lakiin, vaan väitettyyn sopimukseen. Velkojan on näytettävä toteen saatavansa peruste. Asiassa ei ollut näytetty, että vastoin kuluttajan kiistämistä hän olisi pysäköinyt auton ja näin sopimuksin sitoutunut maksamaan valvontamaksun. Lautakunta suositti, että parkkiyhtiö luopui vaatimasta 35 euron maksua ja syntyneitä perintäkuluja.